Maljojen kilistelyä vainajan vuoteen äärellä

Pitääkö kuolevan viimeistä toivomusta noudattaa, jos se on vastoin sairaalan sääntöjä?

Psykiatrisella suljetulla osastolla oli saattohoidossa potilas, joka oli alkoholisti. Potilas kertoi mieshoitajalle viimeisen toivomuksensa: ”Sitten kun minä kuolen, se ei lainkaan ole surun asia vaan ilon asia! Toivon, että ystäväni muistelevat minua vuoteeni äärellä ja nostavat maljat kuolemiseni kunniaksi!”

Hoitaja ajatteli mielessään, että toivottavasti et kuole minun työvuoroni aikana, sillä säännöt kieltävät alkoholin tuomisen sairaalan seinien sisälle.

Alkoholisoitunut potilas kuoli juuri tämän mieshoitajan työvuoron aikana, ja vielä yövuorossa. Hän laittoi vainajan kollegansa kanssa kauniisti huoneeseensa odottamaan aamua ja hakijaa hautaustoimistolta. Yövuoron aikana osaston oven taakse alkoi kertyä vainajan ystäviä valkoisine muovipusseineen. Sammaltaen joku heistä kysyi, saisivatko he tulla jättämään viimeiset jäähyväiset kaverilleen, he olivat myös tietoisia vainajan viimeisestä toivomuksesta.

Mieshoitaja punnitsi vaihtoehtoja mielessään tovin ovensuussa, päästänkö nämä, alkoholille tuoksahtavat ja alkoholia pusseissaan kuljettavat ihmiset sisään sairaalan tiloihin. Tiedän, että säännöt kieltävät alkoholin kuljettamisen ja nauttimisen sairaalan tiloissa. Tiedän myös, että saattohoidossa kunnioitetaan mahdollisuuksien mukaan potilaan viimeistä toivomusta ja pyritään toteuttamaan se. Kaiken lisäksi tiedän, että vainajan omaisilla ja läheisillä on oikeus surutyöhön, saattohoito jatkuu potilaan kuoleman jälkeen omaisten jälkihoidon eli surutyön tukemisella.

Mieshoitaja ei miettinyt kauaa, vaan avasi vieraille oven nukkuvaan osastoon ja ohjasi heidät vainajan huoneeseen. Vieraat asettuivat hiljaisesti vainajan vuoteen ääreen. Totisina he kaivoivat muovipusseistaan kukin pullonsa, nostivat ylös, kopsauttivat pullonsuita vastakkain: ”Pertsalle!” ja hörppäsivät. Yhtä hiljaisina ja arvokkaasti kuin tulivat, he myös lähtivät.